TranslateMyyr Yorkissa ja kauempana pohjoisessa
–Olli Berg
"Tässä on kaiverruksia, vene ja kaakana. Raumalta olen lähtöisin ja merivedellä roketettu. Oman veneen myin 2007. Se oli vuonna 69 rakennettu 9,5 metrinen matkavene, mäntyrunko, mahonkia yläosa ja sisustukset. Nyt ollaan täällä maakrapuja. Luovuttiin omakotitalosta, mulla on Parkinson. Epätoivoon ei saa vaipua, vaikka se on etenevä aivosairaus. "
"Olin joskus Kulmalan meijerillä tuuraamassa myymälänhoitajaa. Silloin oli paljon kellarimyymälöitä myös täällä Naantalissa. Oli kovasti kuuma päivä mutta tuli tilattua piimää, leipää ja kaikkia kuten normaalisti. Mutta sitten täällä Kaivopuistossa olikin niin paljon ihmisiä, että multa loppui piimät, leivät ja kaikki kun he tulivat hakemaan niitä myös ravintoloihin. Onneksi mä olin kuitenkin naimisissa ja soitin kotiin miehelleni, että täytyyhän meidän vakituisten asiakkaittenkin saada vielä illalla piimää ja maitoa. Sanoin miehelle, että menee Kulmalan meijerin tukusta hakemaan meidän omalla autolla. Että semmoista. Olen työskennellyt kaupan alalla eläkkeelle asti ja sanon myös: ei kauppa käy jos ei juttele."
"Olen ollut 46 vuotta meripelastajana. Siinä on nähty kuule sitä sun tätä vuosien varrella. Nyt kun mä täytin 70 mä heivasin pikkusen, että mä laitoin sen sivuun. Mulle riittää, ei ole enää niin vigulanttia kuin ennen vanhaa. Nopea, mitä tarvii ollakin monessa kohtaa. Mä olen ainoa Hangossa kuka on saanut Suomen Meripelastusseuran ansiomitalin. Onhan niitä vuosia kertynyt mitä mä olen ollut mukana ja aktiivinen. Mutta töissä olen nytkin. Tulin just töistä, kahdeksan tuntia tehnyt töitä. Mä olen Itämeren portin lauttakuski. Ollut 13 kesää. Meri on mennyt tavallaan sanotaan niin kuin vereen siinä mielessä, että isä oli luotsi, isänisä oli majakanvartija ja hänen isänsä oli merellä. Nuorempi poikani oli merellä, toinen on satamassa töissä. Hän on meren kanssa tekemisissä tavallaan. Se on mennyt suvussa aina mukana. Meri merkitsee todella paljon. Mä en voisi asua esimerkiksi Jyväskylässä koska siellä ei kuulu sitä meren ääntä. Näin se vaan menee.”
"Täällä istuisi vielä pidempään, mutta kohta mennään kotiin. Köytän sinut oikein tiukasti sinne peiton alle, ettei mörkö vie." Nainen sanoi.
–Onko tällä mestalla tai Oripäällä mitään nimitystä? –En tiedä, ehkä Oopee. Oopeen nuoriso, Oopeen mafia!
”Tämän koiran nimi on Neppari. Ja Neppari on aikamoinen hurmuri”
”Mä olen 17-vuotias ja kotikaupunki on Mikkeli. Mut on tähän kaupunkiin silleen liitetty, että mun poikaystävä asuu täällä, kaukosuhde. Olen ehkä vähän sellainen selviytyjä luonne ja kumminkin sellainen, että mä oon yleensä positiivinen. Kävi mitä kävi, niin mä hymyilen aina. Se on mulla vähän kaikkeen ns. mihin tahansa jännitykseen, pelkoon, onnellisuuteen, kaikkeen liittyy huumori. Ja sitä kautta mä oon nauranut läpi elämäni. Vaikka moni ihminen on sanonut, että mun kohdalla harva enää nauraisi. Mut adoptoitiin kolme vuotiaana Kolumbiasta, sataprosenttisesti olen latino geeneiltäni. Espanjan kieltä mä en enää muista ollenkaan. Ääntäminen kuulostaa tutulta mutta en ole opiskellut sen jälkeen sitä. Mullehan sanottiin Kolumbiassa, että musta tulee sellainen lapsi, että mä en osaa edes käyttää saksia. Mut oli siellä jätetty käytännössä heitteille, en ollut saanut ruokaa ja keho oli kuihtunut. Mutta sitten hyvällä hoidolla musta tuli ihan tavallinen ihminen. Vaikka oonkin vähän semmoinen, lievästi sanottuna huonolla huumorilla…en mä tiedä, joku sellainen :)”
–Kertoisitteko jotain kreisiä mitä olette tehneet yhdessä? –Pulkka on aika hyvä tarina. Tuli väsättyä skeittipulkka. Pistettiin skeittilaudan trukit ja renkaat pulkan alle ja semmoinen kovalevy väliin. Siinä on liekit kyljessä ja keskari takana. Sitä suunniteltiin ja sitä valmistettiin koko ilta. Paitsi liekit tuli ilman suunnitelmia, ne oli pakko laittaa. Sit kun meillä on noi sähkömopot tai silloin meillä ei ollut toista. Niin silloin me keksittiin, että päästään nopeammin kun pistetään ne pyörät pulkan alle. Pulkka kiinni siihen sähkömopoon. Toinen ajaa sähkömopolla ja toinen istuu pulkassa ja sit mentiin ympäri kaupunkia. Poliisitkin kerran pysäytti meidät. Hitto kun se ois nyt tässä näin, se ois niin hyvä vetää esille.
"Keväällä, jo heti silloin kun aurinko vähänkin paistaa, on tarve aloittaa kesä. Auringonottokauteni on lokakuuhun asti! Kyllähän se nyt on kiva, kun on lämmintä ja valoisaa. Mä muutin nuorena Hankoon Pohjois-Pohjanmaalta, missä ei ollut järveäkään lähellä. Hangossa kun asuin, niin ihastuin siihen veden rantaan ja sitä aina kaipaan."
Mä olen ortodoksisen kirkon diakoni. Asun täällä ja nyt olen menossa palvelukseen pyhättöön. Se, missä mä palvelen, niin se on Tikkurilassa. Se on ainoa pyhättö täällä Vantaalla ja se on mun pääkirkko. Mehän kuulutaan Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan, mutta se on laaja. Se on kaikkea Porvoosta Hankoon. Kirkko ja uskonto ovat sellainen keskeinen asia minulle. Sitten tietysti kun diakonina olen, niin se on palvelemista jumalan palveluksessa. Mulla on onneksi sellainen siviiliammatti, jossa olen myös palvelemassa. Mä työskentelen kehitysvammaisten nuorten parissa. Päällimmäisenä on kyllä toisista välittäminen. Lähipiirin ihmisistä huolehtiminen ja laajemmin ihmisistä huolehtiminen. Osallistuminen eri tasoilla yhteiskuntaelämään ja sen päätöksiin on myös aika tärkeä juttu. –Millainen päivä koittaa tästä eteenpäin? –Just so, päivä jatkuu nyt sillä, että tässä tulee vigilia-palvelus vastaan. Siitä sitten pikkuhiljaa takaisin kotiin kotipuille nukkumaan. –Kauanko semmoinen palvelus kestää? – Se on suurin piirtein 1,5 tuntia. –Oletko millä tavalla valmistautunut tähän palvelukseen? –No, tietysti pitää tarkistaa etukäteen. Siinä on jonkin verran osia, mitkä vaihtuvat sunnuntaista sunnuntaihin. Pitää tarkistaa mitkä on ne osat, mitä nyt tällä kertaa on. –Onko tällä kertaa jotain erityistä? –Sikäli, että nythän pikkuhiljaa lähestytään pääsiäistä. Eli sunnuntaihan on palmusunnuntai ja siihen kuuluu ortodoksisessa perinteessä se, että virpovitsoja siunataan vigilia-palveluksessa. Niitä tuodaan kirkkoon ja niihin viskotaan pyhitettyä vettä ja luetaan jotkut rukoukset. Ei se sen kummempaa ole, mutta kun se on juhlapalveluksessa, niin siinä on jokseenkin juhlalliset puitteet sille.
– Olen alunperin lähtöisin Varsinais-Suomesta maanviljelijä perheestä. Lähtenyt sieltä 35 vuotta sitten. Tulin sitten tänne ja olen asunut eri puolilla pääkaupunkiseutua. Nyt oon ollu tässä Vantaalla vuodesta 2008 lähtien. Meidän tila oli Pöytyällä, sellainen pieni maalaispitäjä. Asuttiin keskellä korpea ja kuntakeskukseen oli 5 kilometriä matkaa. Asuttiin metsän ja pellon reunassa ja olen jo pienestä pojasta asti kiinnostunut lennokeista. Se sai varmaan alkunsa isäpuolen kautta. Hänellä oli purjelentolupakirja, siitä sitten pääsin lentokoneen kyytiin. Sitten tuli lennokkit kun pikkupoikana pääsin lennokkikerhoon ja lopulta sain jo silloin käytettynä ensimmäisen radio-ohjattavani. Nyt minulla on kuvauskoptereita ja olen kuvannut täällä niillä esimerkiksi muraaleita ja joitain tapahtumiakin. Mutta en jaksa oppia enää uutta. Mulla tuli päähän osumaa, tapaturma uima-altaalla. Hyppäsin uimapatjalle ja sen päältä liu’uin laitaa vasten. En enää jaksa syventyä siihen uuden oppimiseen niin syvällisesti. Tuli lievä aivovamma. Mä toimin silloin yrittäjänä ja sit mä en vaan enää jaksanut, pystynyt enkä kyennyt. Tuntui, että kaikki oli vaan, että ei tästä tule mitään. Mulla oli kolme vuotta muisti pois. Sit tuli burnout ja masennus. Sitä sitten melkein sen 10 vuotta kestikin. Muutaman vuoden jopa ryyppäsin niin paljon, että sammuin monta kertaa tuolla meidän alueella pihoilla ja olin ihan räkäkännissä. Se oli 2008 kun mä muutin tänne ja en tuntenut ketään. Siellä oli puiston porukkaa ja se oli ainut, että mä tutustuin heihin. Sittenhän minäkin ajauduin sinne puistoon ja olin siellä joka päivä ja örvelsin. Mutta nyt hurahdin taas tähän liikuntaan. Jouluna olin viikon kuntolomallakin. Nyt on niin, että masennusta ei ole enää. Minkäännäköistä, päin vastoin. Nyt voin jo huoletta nauraa sille asialle. Kipuja on kyllä niskassa ja käyn jatkuvasti kuntoutuksissa.
– Siihen aikaan kun mä maalta lähdin olin vaan 13 vuotta. Lähdin kotoa ensimmäistä kertaa Salon sokerijuurikkaalle ja lainasin viisi markkaa rahaa siskolta. Käveltiin sinne Tammelasta yhden kaverin kanssa. Me oltiin siellä ja nostettiin sokerijuurikkaita ja mä oon samalla reissulla vieläkin. Isän kanssa tuli silloin pikkasen… ja me sitten vähän velipojan kanssa kiroiltiinkin alkuun. Isä oli hurjana siellä kun pakkailtiin polkupyöriä. Mä lähdin metsään karkuun, kaksi päivää söin marjoja. Se oli syksyaikaa. Nyt olen 86 vuotta, ajoin ammatikseni taksia 40 vuotta.
–Onko jotain asiaa mitä isovanhempien luona maalla voi tehdä, mutta kotona Espoossa ei? –Täällä kielletään puhelimen käyttö, kotona ei. Poika oikealla sanoo. –Joo, siinä ollaan vähän rajoittuneempia, ei koko ajan olla käynnykässä, isoisä sanoo. –Jos mä saisin olla koko ajan, niin mä olisin koko päivän. Kännykkään on laitettu rajoitus, mut mä otan sen pois! Poika oikealla jatkaa.
–Jokin asia mihin sinulla on intohimoa paljon. Onko tullut sellaista elämän vaihetta, että on tullut pidettyä taukoa? –Mä kerron yhden jutun. Mä olen tätä pitsin nypläystä tehnyt vuodesta 1979 ja käynyt opettamassa. Mulle tuli vuonna 2004 puoli vuotta kun en voinut nyplätä ollenkaan. Meidän 35-vuotias tytär meni siellä tsunamissa, Thaimaassa. Hänen kihlattunsa, he olivat 11 vuotta kihloissa, pelastui sieltä. Hän ihmetteli kun hän pelastui. Mä sanoin, että sillä on joku tarkoitus, että sä tiedät selittää kuinka se asia meni. Hänen täytyi pelastua sitä varten kun hän ei niin kuin hyväksynyt sitä, että hän jäi henkiin. Sieltä tuli tekstiviesti, että iso aalto on tullut. Hän ei löydä Paulaa mistään ja hän on kääntänyt ruumiita siellä rannalla. Meidän isäntä lähetti tekstivestin, että lähde tulemaan sieltä pois, älä ole siellä kauempaa. Hän osti sen Paulan asunnon. Paula oli lievästi kehitysvammainen tai siis cp-lapsi. Hän oli käynyt töissä ja tienannut oman osakkeen. Tämä poika sanoi, että hän haluaa ostaa sen osakkeen, hän haluaa. Kaikki ne tavarat on nyt tällä hetkellä siellä asunnossa kuin silloinkin, eikä hän ole ketään uutta kaveria löytänyt. Siinä oli puoli vuotta, että mä en voinut nyplätä ollenkaan. En tiedä mikä siinä oli, että mä en voinut ottaa ollenkaan näistä kiinni. Sitten tuli Rauman pitsiviikko, niin joku näistä nyplääjäkavereistani sanoi, että tule sinne päiväksi nypläämään näyttelyyn. Mä menin sitten sinne ja siitä se taas alkoi.
”Eräs opettaja sanoi minulle, että sinä et tiedä mitään, sinä et halua mitään, et ole mitään. Mutta hän tarkoitti hyvää. Minä kunnioitin hänen neuvoaan ja aloin hääräämään, koska olin laiskotellut. Sitten myöhemmin opettaja tuli luokkaan ja korotti minun numeroni kymmeneen. Hän sanoi, että minä olen erehtynyt tästä miehestä, hän ei ole tyhmä.” ”Mä olin silloin hieman yli 10-vuotias ja nyt lähes 90. Tultiin Helsinkiin junalla Hangosta ja sitten venäläinen kenraali tuli junaan. Pistoolit roikkuivat ja mä ajattelin, että ampuuko, ei… Hän valvoi vain kun mentiin Porkkalan ohi. Käveli junan läpi ja sanoi: Harasoo.” Mies muisteli.
"16-vuotiaana piti lähteä piikomaan, lapsipiiaksi. Tapiolaan tulin piiaksi, elämä kuljettaa. Mutta sitten elämä kuljetti sinne ja tänne ja Ruotsissakin tuli asuttua. Elämä oli täysin erilaista kun pystymetsästä lähti. Olen Merikarvialta, ihan rannikolta. Isällä oli verkkoja aina vapeilla kuivumassa. Muistan ne rysät ja valtavat tiinut. Se oli kivaa, käytiin aina uimassa ja pikku paatilla mentiin. Meitä oli kuusi lasta. Veljen kanssa just muisteltiin, että me ollaan molemmat oltu lapsena jo lapsenpiikana. Kumpikin yhdeksänvuotiaana. Hän oli toisen kalastajaperheen luona ja minä toisen. Me oltiin ihan yötä pois kotoa. Me piikottiin jo ihan lapsena. Herranjumala kun moni puhuu, että lähdettiin työelämään jo 14-15-vuotiaina. Me oltiin jo yhdeksän vuotiaina. Yötä oltiin pois kotoa ja sieltä mentiin kouluun ja he tuli siksi kotiin tai siis kalastajan vaimo siksi takaisin kun koulu alkoi aamulla. Mä vaan nukuin siellä sitten ja samoin mun velikin. Meistä on ollut paljon apua näille kalastajille."
"Tää mun mies tässä vieressä on myytävänä. 150 000€. " Nainen vitsaili.
"On tämä muuten aika ihana paikka kun toi harjukin tuossa. Sitä on niin kuin sylissä. Kun tulin ulos tuosta niin harju ottaa syliinsä, se on tuossa pohjoisen puolella. Se suojaa kaikelta kylmältä, täällä on lämmintä."
"Pianisti, mä en nyt pianisti ole. Urkuri minä olen ja kanttori. Lukuisia häämarsseja soiteltu ja toista puolta…siunaustilaisuuksia. Kuoroja olen johtanut (13 kuoroa), välillä kolmeakin oli yhtä aikaa. Kotona oli sillä tavalla, että vanhemmat ostivat tupaan taffelipianon. Minä harjoittelin hyvin tiiviisti tällä taffelipianolla ja kävin sitten kanttorilla tunneilla jonkin verran. Kanttori luotti niin paljon minuun, että antoi jopa kirkon avaimet nuorelle pojalle. Juvan kirkko, iso kirkko, tiedät varmaan? Sieltä kun sakastista mennään urkuparvelle, niin siinä on matkaa ja monta eri asiaa. Siellä on… eikä mulla nyt ollut mitään haluja mennä mitään viinikaappia katselemaan. Mähän olen ihan maalta, Mikkelissä syntynyt ja Juvalla kasvanut ja lähtenyt ihan köyhänä poikana kierrokselle. Ensinnäkin tulin tänne Helsingin kristilliseen kansanopistoon. Sitten kävin armeijan siinä välissä ja menin kansankorkeakouluun Otavaan. Sen jälkeen menin opiskelemaan musiikkia Lahteen ja seuraavana keväänä pyrin Sibelius Akatemiaan ja pääsin. Sittenhän mä valmistuin kanttoriksi. Myöhemmin tulikin niin, että minun olisi pitänyt lähteä kanttoriksi muistaakseni Ypäjälle. Enhän mä voinut perheellisenä lähteä. Vaimo oli täällä töissä, nyt vaimo on kuollut. Minä aloin silloin lukea tekniikkaa työn ohessa, jopa näihin urkurin töihin. Olin 25 vuotta vankilan urkurina kahdessa eri vankilassa. Sibelius Akatemian käytävällä opiskelukaverini sanoi minulle: Mene sinne, eli Helsingin lääninvankilaan, koska hän ei mene. Minä menin. Pappi siirtyi lääninvankilasta keskusvankilaan Sörnäisiin ja minä hänen mukana. Alkujaan soitin sillä tavalla, että mulla oli vanki polkijana, ilmaa piti saada. Minä neuvoin milloin poljetaan ja tällaista. Aika pian nekin urut sitten sähköistettiin."
–Elää ja olla niin kuin tykkää ja on, se on valtavan tärkeää ja hienoa. Meillä on tässä tällainen vanha piha. Talo on ollut Ahlaisten vanha kirjasto aikaisemmin ja siihen on 30 vuotta sitten tehty tällainen etuhässäkkä. –Muutin Rantasalmelta Itä-Suomesta metsäkouluun tuonne Paimioon ja löysin sieltä lasten isän. Nyt mä olen eronnut ja asun tässä kolmen lapsen kanssa. He ovat 18, 17, ja 16. –Millaista se elämä on sitten, miten se muuttui? –No joo. Se on tietysti totta, että ajattelen, että miksi mulle pitää aina huutaa. Mutta nyt kun ei sitten muuta ole, niin eihän siinä mitään. Kuitenkin kokonaisuutena on valtavan hyvin asiat. Voisi olla huonomminkin, aina kaikilla on huono päivä joskus. Ja sitten tietysti harmittaa kun lasten mopot menee rikki ja sitten on tyttöystäviä ja poikaystäviä ja se elämä kuljettaa heitä omalla tavallaan. Heillä on kuitenkin sitä koulussa käyntiä ja pääseekö kouluun ja millaista siellä koulussa nyt on. Mutta kun ajattelee, niin kuitenkin sellaisia positiivisia ja valoisia lapsia ovat. On vaiheita ja jaksoja ja sitten taas mennään eteen päin. Sillä tavalla ajattelen, että kyllä sitä pärjää. Se vaan täytyy tykätä siitä, että talvellakin kun oli lunta, niin sitä täytyy sitten vaan kolata, että pääsee töihin aamulla. Ja kyllähän se maalla eläminen tietysti tuottaa sen, että täytyy tykätä siitä, että vähän täytyy pistää nurkkia välillä kuntoon. Ehkä täytyy osata elää myöskin sellaisen tietynlaisen epätasapainon kanssa, aina on jokin nurkka mikä odottaa. Aina pitäisi maalata talo tai oli se nyt sitten tapetointia tai joku puskan kaataminen, jos se on liian lähellä seinää. Nämä on sellaisia valintoja, ajattelen. Minun on täällä hyvä asua, ainakin nyt, sanotaan näin.
”Mun elämääni mahtuu riemua, paljon riemua mutta siihen mahtuu myös sitä, mitä pitää pystyä kestämään. Se ei ole nimeltään riemua, mutta se on aina kestettävissä. Voimakkaammin kokee kuitenkin sen, miten se tie on kuitenkin ollut hyvä ja onnistunut. Sehän olisi ihan epänormaalia jos joku ihminen saisi kokea elämän, pitkän elämänsä, ilman mitään vastoin käymisiä tai erilaisia yllättäviä tapahtumia mitä ei itse ole edes kuvitellut. Jokainenhan meistä joutuu kokemaan. Mutta nyt minä lähden jatkamaan matkaani. Olin tuolla kirjastossa, jossa oli sellainen tunnin mittainen konsertti, se oli myös hyvin voimauttava. Elämä jatkuu.”
”Mä oon asunut 40 vuotta Helsingissä, mutta nyt asun täällä taas kotipuolessa. Tulin jo kaksikymmentä vuotta sitten hoitamaan äitiäni, joka kuoli tässä vähän aikaa sitten 99-vuotiaana. Asuin äidin kanssa siinä silloin. Nyt on hyvin rauhallista, täällä sitten vaan kulutetaan aikaa. Käydään ongella, marjassa ja sellaista. Joku syö matoa täällä nyt, taisi hävitä koko mato. Tulin kokeilemaan jos nyt tulisi ahvenia, tuolla on nyt yksi tuollainen pieni pussissa. Mä olin aina päättänyt, että kun pääsen eläkkeelle, niin mä tuun tänne takaisin. Se ei ollut mulle mitenkään niin kuin uusi juttu, kävin sillä lailla aina kesälomilla ja lomilla äidin luona. Se oli ihan päivän selvää. Viimeisenä työpäivänä oli jo muuttokuorma valmiina. Minähän tulin tänne sillä tavalla, että olin vasta 58-vuotias. Äiti oli silloin vielä hyvässä kunnossa, että mä pääsin ihan mihin vaan. Mutta sitten aivan loppuaikana mun piti vähän ajatella, että jos mä johonkin Helsinkiin lähdin. Se oli vuonna 56 kun mä olen täältä lähtenyt. Ensin menin Turkuun, se oli silloin ihan eri maailma kuin nyt. Piiaksi minäkin lähdin. Lähdin nuorena, mä vaan kävin lomilla täällä. Siinä kävi sellainen juttu, että kun tänne takaisin muutin, niin mähän en tuntenut sitä yhtä sukupolvea. Tunsin vaan ne vanhat ihmiset, jotka olivat äitini ikäisiä. Kaikkihan joutuivat käytännöllisesti katsoen täältä niihin aikoihin lähtemään. Toiset lähti Ruotsiin, kun ei ollut töitä täällä. Oli pakko lähteä. Mutta kyllä siinä sitten taas rupesi tutuiksi tulemaan ihmiset. Mulla on matkaa tähän kaksi kilometriä korkeintaan. Mä aina välillä tulen sitten tähän ja katon onko, tuleeko? Nyppiikö edes kukaan mitään. Olen mä joskus oikein kauankin onkinut. Pystyn olemaan täällä oikein rauhallisesti vaikka tunnin, kaksi, kolme, ei tapahdu mitään. Vaikkei tapahtuisikaan, niin on kiva olla tässä. Kauniilla ilmalla kun ei ole mikään pakko. Sen takia se on kivaa.”
”Elä ja anna elää. Kuulostaa ehkä tavalliselta. Oikeastaan voin nähdä sen myös poliittisesti. On tietty vasemmalla oleva puolue, joka on minulle itselleni lähinnä. Se on niin kuin se, että kaikista köyhimmillä tai kuuluu sitten mihin vähemmistöön tahansa, niin kaikilla on oltava oikeus.”
–Millä tavalla teidän päivänne kuluvat? –Ihan kotona vaan, täytyy sitä käydä suihkussa ja laittaa ruokaa. Siinä se päivä menee, vähän ulkoillakin pitää. Mitä kaupassa käyn ja asioilla tuolla, niin sinne menen kyllä taksilla. Tilaan taksin ja menen. Mihinkään en ole menossa nyt, kävelyllä vaan. En mä tästä kauppaan pääse kun täytyy ottaa kärrykin mukaan. Kyllä se nyt vähän maksaa sitten, mutta ei se nyt niin paljoa ole, alle kympin ne tuo aina. Sitten kun nämä lumet sulaa, niin mä meen sitten kävellen kauppaan. Mutta tuun taksilla pois, en mä jaksa vetää niitä ostoksia. Kevättä odotan, että pääsee ulos. Mä vähän noissa puistoissa istun sitten kesällä, missä on penkkejä. En mä sitten muuta kun mitä kävelen vähän. Mä yritän joka päivä kävellä ja olla ulkona, se on parempi, mulla on selkä huono ja jalatkin. Näkee ihmisiä. Mä en tästä talostakaan tunne montaakaan ihmistä. Kyllähän me vastaan tulemme ja päivää sanomme, tervehdimme, mutta en mä sen paremmin tunne. Paitsi yhden mä tunnen, me olemme käyty toistemme luona. Ei se sen kummempaa ole, ihan hyvin mulla menee päivät muutenkin. Mä luen, mulle tulee Sana-lehti ja Hesari myös. Ja mitäs mulle tulee näitä kaupunkilehtiä. Minulla ei ole televisiota mutta silloin kun mä olen ollut lomilla siskon ja veljen, niin siellä kyllä televisiota on katsottu joka ilta. Ei minulla ole ollut mitään tarvetta televisiolle. Kun mä näen lehdistä kaikki asiat, niin mä en sitä tarvitse. Uutiset sieltä tietysti voisi katsoa. Ja sitten ne sanoo, että ne presidentinlinnan kutsut, ne olisi kans toinen mitkä sieltä voisin katsoa. En ole katsonut niitä ikinä televisiosta. Hän kertoi olevan lähtöisin Etelä-Hämeestä.
”Tulin 40 vuotta sitten Nastolasta Juvalle. Mulla oli sukulaisia täällä, nyt ne on kaikki kuolleet ja mä olen täällä ihan yksin. Vähän oisin niin kuin pois lähdössä jos vain löytyisi paikka. Menisin vaikka Nastolaan takaisin. Mä en ole oikein koskaan viihtynyt täällä sillai, vaikka mä tulin suurin odotuksin. Mä olen tottunut elämään yksin, mä olen elänyt niin koko elämäni. Paitsi sitten täällä ollessa olen asunut myös tätini kanssa. Miestä ei ole ollut, onneksi. Ihan hyvin olen pärjännyt. Nykyisin mulla on kaksi kissaa, Eemeli ja Lady. Lady oli niin surullinen. Se olisi joutunut muuten piikitettäväksi mutta isännöitsijä kysyi, että otatko minä? Kun sen isäntä kuoli minun seinän takana, siltä jäi se kissa sinne. Siinä on mulle kaverit, mä puhun niille. Viimeksi puhuin niille ruokaongelmasta kun mikään ei kelpaa, niin kohta saavat itse käydä kaupassa. Ovat vaan niin kauhean ronkeleita, vaikka kaupassa on hyllyillä vinot pinot kissanruokaa.”
