TranslateHumans of Myyr York 2019–2022
–Mä olin joskus 60-70-luvulla inssiajoon menossa ja tuli kadulla valokuvaaja kuvaamaan. Sanoin, että voi kun mä en kerkeis millään. Hädissäni höpötin siinä, että mulla on kuule menoa. Mulla oli sellainen taivaansininen vinyylisadetakki, mikä oli erikoinen silloin ja tennistossut jalassa. Mannerheimintiellä, olihan sitä vähän toisen näköinen silloin.
Humans of Myyr Yorkmuistotpukeutuminenelämänilo ja positiivisuus
–Asuin omassa asunnossa mutta se talo puretaan pois. Nyt asun väliaikaisesti palvelutalossa. Uutta asuntoa ei ole vielä tilattu, eikä varattukaan mitään. Haluan asua yksin yksiössä lähellä kauppakeskusta, niin ei tarvitse liikkua pyörätuolilla pitkiä matkoja.
Humans of Myyr Yorkasuminen ja eläminenhaaveet_toiveet ja pohdiskelu
–Meidän piti mennä yhdessä syömään sushia. Matkalla näin tämän kaupassa ja oli pakko heti halata ja ostaa. Henkilö keskellä kertoi.
Humans of Myyr Yorkelämänilo ja positiivisuusasuminen ja eläminen
–Mikä tekee sinut onnelliseksi?
–Olen Punaisen Ristin toiminnassa hyvin paljon mukana. Me tehdään peittoja, meidän kerho kokoontuu aina maanantaisin. Teemme 18 x 18 cm:n kokoisia lappuja ja niitä minä olen nyt ommellut yhteen. Villalangasta kudotaan sellainen lappu, siinä on 75 prosenttia villaa ja sitten tekokuitua. Toiseen suuntaan kuusi lappua ja toiseen seitsemän. Sitten ne valmiit peitot lähetään Punaisen Ristin keräyspisteeseen ja siellä ne lyödään rekkoihin. Sitten näillä leireillä, joissa on ihmisiä, niin ne peitot jaetaan heille.
Mä jäin kaksituhatta reikäreikä eläkkeelle. Mä olin töissä tuossa Suomen suurimmassa ja kauneimmassa sairaalassa Hyksissä korvatautien klinikalla.
•
–Parasta on Playstationilla pelaaminen ja lääkärini. Hän on minun supermies.
Ja tottakai myös minun siskoni!Humans of Myyr Yorkihmissuhteet ja perheharrastuksetelämänilo ja positiivisuus
–Ei saa lannistaa kuitenkaan, ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, näillä mennään. Isä sanoi.
–Keikkailu, festareilla käyminen, mä olin just kesällä pyörätuolilla eturivissä. Mulla on EDS eli siis tarkoittaa Ehlers-Danlosin syndrooma. Se on harvinainen sidekudossairaus. Multa lähtee siis kaikki nivelet pois paikoiltaan. Mä oon vähän niin kuin, niin sanotusti posliininukke kaupassa. Tytär kertoi.Humans of Myyr Yorkelämänilo ja positiivisuusvaikeudet ja elämänkohtalotihmissuhteet ja perhe
”Kyllä se oli sitä kun Hulkkosen Antin kanssa oltiin auton perässä, Kadetin perässä. Sillä oli kuskina sellainen kun Lahtisen Kalle. Hän kertoi koko tarinan siitä, kun he kävivät silloin Hanoi Rocksin kanssa keikalla Jenkeissä. Rumpali menehtyi siellä sillä samalla reissulla. Hän kertoi mulle sen tarinan juurta jaksain. Me istuttiin kaksi tuntia siellä Kadetin perässä kahdestaan. Siitä tuli minulle se rock 'n' rollin sielun syvyys, mitä ihminen voi tehdä, että saa soittaa hyvää musiikkia.
Olen ollut ammattimuusikkona, treenikämpillä viettänyt aikaa rokkareitten kanssa. Iskelmä- ja populaaribändeissäkin olen soittanut. Se tuo niin kuin sen tunteen esille kuinka syvää se on. Se ihmisyys siellä, että kuka sä oot. Se yhteenkuuluvuus, se on huikeeta.”Humans of Myyr Yorkmusiikkimuistothaaveet_toiveet ja pohdiskelu
”Tämä oli Turkissa hotellin edessä ja sen kaulassa roikkui kyltti: Minä olen Bashir. Voiko joko syöttää mua ja antaa vähän ruokaa. Mun siskon tyttö on on asunut Turkissa jo yli 20 vuotta ja hän meni hotellille ja kysyi mikä tää on? Hän sitten sanoi, että minäpä otan tämän koiran ja katson minkä värinen siitä tulee, kun se pääsee suihkuun ja pestään. No, siitähän tuli tosi nätti koira ja vitivalkoinen. Se on kestänyt nyt seitsemän vuotta, tämä suihku. Ja nyt se on vaan Pasi.”
–Me ollaan tunnettu päiväkodista asti. Me asuttiin samoilla pihoilla mut sitten hän muutti pois ja meillä oli joku vuosi tai puolitoista vuotta ettei oltu läheisiä. Sit mä tulin ja häntä aina kiusattiin ja sit mä aina puolustin häntä. Henkilö vasemmalla kertoi.
–Sit vielä yksi deepein asia, minkä mä olen sanonut sullekin. Silloin kun me oltiin ala-asteella, me asuttiin silloin Louskissa (Louhela), mä muistan kun mä itkin. Mä itkin äidille ja mä itkin mun siskolle. Ja sit hän oli paikan päällä, hän on ollut meille aina niin kuin perhettä. Hän oikeasti on ollut aina tiedät sä niin kuin, meidän sisko, isosisko. Mä muistan kun me oltiin siinä ja sitten he lohduttivat mua, että kaikki tulee olemaan hyvin. Mun mielestä toi on se, mitä mä muistan meistä kahdesta. Henkilö oikealla kertoi.
– Mä yritän olla kaikille ihmisille ystävällinen ja kun lähtee jostain, niin se tarttuu meihin. Mä olen itse ollut liikealalla, niin mä yritän olla aina kohtelias. Sillä alalla on pakko olla kohtelias, että menestyy. Mulla oli Runeberginkadulla oma myymälä. Se oli joku viisi vuotta ja sitten mä katsoin sen, että se ei kannata enää. Katso siinä oli niin kova kilpailu ympärillä. Minä lopetin sen sitten. Mun vanhemmilla oli kultasepänliike myös Runeberginkadulla, niin mun oli pakko lähteä aina aamusta sinne, vaikka en olisi halunnutkaan. Kun mä pääsin koulusta, mun piti taas mennä auttamaan sinne liikkeeseen. Mä olin ihan äkäinen silloin siihen aikaa, en olisi halunnut mennä sinne töihin. Siinä oli hiekkarannat ja kaikki lähellä. Mielummin olisin mennyt uimaan. Vanhemmat sanoivat, että se on tultava nytten. Liike menee konkurssiin jos et tule auttamaan.
– Äiti oli semmoinen (hän kuoli 3 kuukautta sitten), että hän ei missään nimessä halunnut, että häntä kuvataan.
– Onko hänestä löytynyt kuvia?
– No, nyt on löytynyt joo. Sellaisia, missä minä olen itse pieni. Sellaisia mitä mä en tiennyt, että niitä on olemassakaan. Eli joskus hän on antanu kuvata. Uusimpia kuvia ei ole, ihan vain jotain sivuprofiili ja salaa otettuja mulla on. En tiedä mikä siinä äidin mielestä oli. Hän sanoi vaan, ettei ikinä onnistu kuvissa. Vaikka mä sanoin, että ei tarvitse poseerata, haluan vain muistoksi. Yhden sellaisen kuvan löysin, jossa ollaan 15 vuotta sitten IFK:n matsissa. Mieheni vei minut sinne yllätykseksi. Äidillä oli IFK huivi kaulassa, sellaisen kuvan minä löysin missä olemme vierekkäin. Se oli kiva.
–Joku lapsuuden kokemus, mikä olisi ollut mahtavaa? Tai mitä vaan, minkä olet kertonut kaikille, sukulaisille tai yleensä tuntemillesi ihmisille?
–On joo. No, semmoinen kun oltiin pieniä, alle kouluikäisiä varmaan, tuolla maalla asuttiin Seinäjoen paikkeilla. Sitten me innostuttiin sellaisia isoja muurahaisia tappamaan kirveellä. Minä olin kirveen varressa ja velipoika kumartui siihen päälle. Suoraan otsaan nosti sen kirveen sorkan. Ei siitä paljon verta tullut, mutta loppupäivän piti piilotella, ettei faija tule antamaan selkää.
”Kiire saunaan.”
”Kiire saunaan.”
– Olette selvästikin tulossa metsäretkeltä?
– Ei, me olemme vasta menossa metsään. Äiti kertoi.
– Mitä kaikkea siellä metsässä voi tehdä?
– En tiedä, vähän kaikkea. Ainakin minä aion virittää sinne ansan. Poika oikella kertoi.
”Vuonna 1999 oltiin molemmat silloin lukiossa ja deittailtiin. Sitten kun valmistuttiin, niin molemmat lähdimme omia reittejämme sieltä. Toinen lähti kotiseudulleen Kaliforniaan. Oltiin tosiaan erillään 13 vuotta ja sen jälkeen mä kysyin häneltä, jos hän haluaisi tulla tänne Suomeen käymään. Meni kaksi viikkoa ja sitten hän oli jo täällä. Meillä alkoi tämä meidän juttu heti taas niin kuin mikään ei olisi muuttunut ja vuonna 2014 mentiin naimisiin.” Nainen kertoi.
– Olen reissannut koko elämäni. 17-vuotiaana jouduin pakenemaan veljeni kanssa Slovakiasta Tšekkiin. Sieltä matkustimme Dominikaaniseen tasavaltaa ja sieltä Kanadaan. Kanadasta olen tullut Englannin kautta Suomeen. Suomessa olen ollut nyt kolme vuotta, muutin tänne silloisen tyttöystäväni vuoksi. Ammatiltani olen baarimestari.
”Tämmöinen niin kuin vähän tämä ilmakin, ollaan semmoisia vähän alakuloisia. Joku on, mä en koe. Eilen paistoi aurinko ja mä olin ihan häpsingillä. Kuutamokin oli viime yönä. Kirkas taivas, aivan ihana.”
– Mikä tekee sinut onnelliseksi?
– Tyttäreni, tottakai. Hän on jo aikuinen.
–Onko sinulla jokin asia, joka tulee mieleen lapsuudestasi tai nuoruudestasi?
–Se tuli mulle isompana järkytyksenä kun mä muutin omilleni, että herranjumala nämä roskat ei vie itse itseään vaan mun pitää viedä nää. Ja jos niitä ei vie, niin ne alkaa haista. Se oli se 16-vuotiaan oivallus, että ahaa.
”On syytä elää silloin kun on vielä elossa. Ikäväksi on todettava, että mäkin elän tätä nykyään vain tehden töitä. Se ei ole hyvä.”
”Olen täällä vierailevana tähtenä. Eilen tulin ja huomenna takaisin kotiin. ”
”Lastenlapset ovat laittaneet ja koristelleet tämän kypärän. Ja minä sanon, että tulee sanomisia, jos en pidä päässä.”
”Mä vaan päätin lähteä lenkille.”
”Leica kameraa myin 40 vuotta, vuodesta 67 lähtien. Olin kursseilla pitkin Saksaa 60-luvun lopulla. Kaikki pienet ja suuret kurssit kiersin siellä, kuinka tehdään makrokuvauksia ja maisemakuvauksia. Se oli elämää se.
Olin pääesikunnan kuvakeskuksessa armeijassa. Siellä oli vanhoja 40-50-lukujen Leica kameroita, niitä oli siellä reprokuvauslaitteissa. Sit tää päällikkö sano mulle, että tuu tänne töihin armeijan jälkeen. Enhän mä meinannut voida silloin, palkka ei ollut paljon ja asuin Hyvinkäälläkin silloin. Matkoihin olisi jo mennyt paljon palkasta.
Sitten sanoikin päällikkö Christian Nissen, joka toi Leica kameroita Suomeen, että tule tänne. No, minähän menin sitten sinne, se oli huhtikuun alkua. He sanoivat: tämä on sun paikkasi. Jos tunnet vanhoja valokuvaajia: Kaitsu Bremer, Seppo Saves, Helge Heinonen, Martti Brandt. Ne oli niitä, jatkuvasti tuli, mä haluun ton. Paljonko se maksaa? No, Apu tai Seuralehti maksaa! Mulla on vielä Leica 1954 tehty ja pysyy.”
”Nyt kun otin kuvia. Niin mä oon aina nähnyt sen luonnon siinä ympärillä. Mä oon aina katsonut, että hei, tuossa on kuitenkin puu. Maalta Helsinkiin muutettuani, niin siellä ensimmäisen asuntonikin edessä oli koivunlatva. Mä oon etsinyt sitten sitä luontoa joka paikasta missä minä olen ollut.”
”Eräs opettaja sanoi minulle, että sinä et tiedä mitään, sinä et halua mitään, et ole mitään. Mutta hän tarkoitti hyvää. Minä kunnioitin hänen neuvoaan ja aloin hääräämään, koska olin laiskotellut. Sitten myöhemmin opettaja tuli luokkaan ja korotti minun numeroni kymmeneen. Hän sanoi, että minä olen erehtynyt tästä miehestä, hän ei ole tyhmä.”
”USA forever! And peace for everybody.”
”Mä oon muuten alkanut palvelemaan Kekkosta ensimmäisenä, sit oon Koivistoa. Sit oon palvellut Risto Leskistä ja useita korkeimman oikeuden tuomareita. 42 vuotta neljässä polvessa olen heitä palvellut. Mulla on sellainen juhlapalvelu, niin mä oon tämmöinen palvelijatyttö. Täällä olen asunut 50 vuotta ja niin kovalta se tuntuu palvelijatytöltä lähteä, kun mä olen yksineläjä vielä. Kaikki pitää panna pakettiin koska tulee putkiremontti. Melkein itketti lähteä Uomakuja 6:sta. Nyt pitää muuttaa pois melkein kolmeksi kuukaudeksi. Se on kova paikka kuule. Yksin olen pakannut, mulla on iso huoneisto vielä, niin ei kyllä naurata. Suru on puserossa. Pääsen takaisin kyllä, mutta nyt joutuu olemaan evakossa. Mä olen jo yhden kerran lähtenyt Karjalasta evakkoon, niin nyt tämä on toinen evakkoreissu. Mutta nyt mun kyyti tulee, hyvää jatkoa.”
– Milloin sulle tuli tekohampaat?
– Eihän mulle vielä tullut niitä, nää on vasta tämmöiset maitohampaat.
”Mä en itse asiassa kauheasti tykkää syksystä, mä tykkään keväästä. Se on tavallaan niin haikeeta kun tulee aina loppukesä ja sitten tulee syksy. Silti se on mageeta kun tulee erilaisia värejä ja kaikkea, se on niin hienoa. Ja sitten sen pystyy ikuistamaan kuvaan ja itse asiassa ääneenkin.
Mulla on se, että mä oon tavallaan alanvaihtaja. Mä tähtään musiikkiin, voisin ehkä olla jonkin näköinen klassisen puolen laulaja. Mulla on kykyjä siihen mutta mä tarvitsen ensiksi vähän koutsausta. Jonakin päivänä mä ehkä voisin olla siellä ja sitten tavallaan musiikin kautta tulkita. Esimerkiksi just syksyllä kun tulee upean näköisiä värejä, niin tulee tavallaan just se, että sä pystyt sun äänellä tuomaan esille sen tunnelman mikä siinä on. Kaikki ne värit ja kaikki.”
”Minä en tiedä kuka minä olen. Olen Neuvostoliiton mies. Vanhemmat olivat inkerinsuomalaisia. Mun veressä on kaikki, virolaistakin verta. Olen syntynyt Venäjällä Siperiassa.”
”Lainakoira on kaikista paras. Ja tässä sille lätkää, sitä se aina kerjää hirveästi.”
”Meilä on aika pieni suku, loppujen lopuksi. Sillain niin kun ei ole vara puhua suvusta, että täällä on mun perhe, hänen perhe ja hänen tädin perhe, tällä hetkellä.” Mies kertoi. ”Mutta varmaan sitten kun me lisäännytään me lapset, niin se perhe kasvaa pikkuhiljaa ja sit se on isompi. Se on meillä vielä työn alla ja olemme olleet jo naimisissakin vähän pidempään. Kyllä se olisi jo tietysti kiva pikku hiljaa perustaa perhettä.” He kertoivat.
Myyrmäki. Rauhaa kaikille!”
"Tänään oli hyvä päivä mummon kanssa."
”Olin mukana rakentamassa taloa Ojahaantie 11. Voitko sä kuvitella. Mä asuin Kaivokselassa ja mä kävin aina kattelemassa täällä kun ne rupesivat rakentaa. Sit mä lainasin sieltä yhtä tiiltä ja kävin nostamassa sen tiilen siihen rakennukseen. Ja näin ollen voin sanoa, että mä olen ollut rakentamassa tätä taloa! Se oli vuonna 73.
Mutta tämmöistä se on ja mulla on semmoinen periaate, mä tykkään nauramisesta. Nauraa, ha-ha-haaa. Tiedätkö sä minkä takia? No, kun nauru pidentää ikää. Nauru antaa ihmiselle hyvän mielen ja kun ihmisellä on hyvä mieli sä jaksat touhuta.”
"Just äsken otettiin apupyörät pois."
”Ollaan pelattu vaan Fortnitea tänään. Mutta nyt me kuvataan sellasta, että mä ratsastan tällä hevosella. Mä aloitin just tästä ja sit mä meen tonne kulmalle. Sit mä jatkan tuolla metsässä ratsastamista ja mä ratsastan viisi sekkaa jossain tuolla ja sit laitetaan taas pauselle. Ja sit mä varmaan taas meen jonnekin. Tää on varmaan meidän 10 kuvaus tänään.” Poika vasemmalla kertoi.
– Onko tullut kokeiltua mitään juhannustaikoja?
– Keräät seitsemän erilaista kukkaa ja laitat ne tyynyn alle, niin sulla on kauhea allergia aamulla.
– Nämä ovat ihan uudet. Ehkä vähän pelkään, että hän kaatuu. Heidän äiti kertoi.
– Olen alunperin lähtöisin Varsinais-Suomesta maanviljelijä perheestä. Lähtenyt sieltä 35 vuotta sitten. Tulin sitten tänne ja olen asunut eri puolilla pääkaupunkiseutua. Nyt oon ollu tässä Vantaalla vuodesta 2008 lähtien. Meidän tila oli Pöytyällä, sellainen pieni maalaispitäjä. Asuttiin keskellä korpea ja kuntakeskukseen oli 5 kilometriä matkaa. Asuttiin metsän ja pellon reunassa ja olen jo pienestä pojasta asti kiinnostunut lennokeista. Se sai varmaan alkunsa isäpuolen kautta. Hänellä oli purjelentolupakirja, siitä sitten pääsin lentokoneen kyytiin. Sitten tuli lennokkit kun pikkupoikana pääsin lennokkikerhoon ja lopulta sain jo silloin käytettynä ensimmäisen radio-ohjattavani. Nyt minulla on kuvauskoptereita ja olen kuvannut täällä niillä esimerkiksi muraaleita ja joitain tapahtumiakin.
Mutta en jaksa oppia enää uutta. Mulla tuli päähän osumaa, tapaturma uima-altaalla. Hyppäsin uimapatjalle ja sen päältä liu’uin laitaa vasten. En enää jaksa syventyä siihen uuden oppimiseen niin syvällisesti. Tuli lievä aivovamma. Mä toimin silloin yrittäjänä ja sit mä en vaan enää jaksanut, pystynyt enkä kyennyt. Tuntui, että kaikki oli vaan, että ei tästä tule mitään. Mulla oli kolme vuotta muisti pois. Sit tuli burnout ja masennus. Sitä sitten melkein sen 10 vuotta kestikin. Muutaman vuoden jopa ryyppäsin niin paljon, että sammuin monta kertaa tuolla meidän alueella pihoilla ja olin ihan räkäkännissä. Se oli 2008 kun mä muutin tänne ja en tuntenut ketään. Siellä oli puiston porukkaa ja se oli ainut, että mä tutustuin heihin. Sittenhän minäkin ajauduin sinne puistoon ja olin siellä joka päivä ja örvelsin. Mutta nyt hurahdin taas tähän liikuntaan. Jouluna olin viikon kuntolomallakin. Nyt on niin, että masennusta ei ole enää. Minkäännäköistä, päin vastoin. Nyt voin jo huoletta nauraa sille asialle. Kipuja on kyllä niskassa ja käyn jatkuvasti kuntoutuksissa.
”Olen Syyriasta, Alepposta. Täällä olen asunut kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta. Syyriaan ei voi mennä takaisin ainakaan sataan vuoteen, ei hyvä.
Minä tulin pojan kanssa ensiksi Turkkiin ja sieltä pienellä lastilaivalla Kreikkaan ja sieltä Suomeen. Sitten odotimme täällä ja myöhemmin 1 vuoden ja 6 kuukauden kuluttua tuli koko perhe. Nyt on hyvä. Lapset ovat koulussa. Minä opettelen suomen kieltä ja lisäksi opiskelen. Kun minun kouluni loppuu, niin saan ammatin ja menen työskentelemään autokorjaamoon. Ennen Syyriassa olin yrittäjä, bisnesmies. Siellä minulla oli kauppa, kotoani oli sinne matkaa 400 metriä. Minulla oli kaksikerroksinen moderni oma talo. Kymmenen vuoden aikana matkustin usein Euroopassa ja ostin tavaroita. Sitten tuli bum bum bum! Kaikki meni. Ei ollut sähköä, vettä eikä mitään.
Meidän suku on nyt ehkä viidessä tai kuudessa maassa. Minä ja minun perheeni on Suomessa, muut Saksassa, Venäjällä, Saudi-Arabiassa ja Turkissa. Minun veljeni on Saksassa ja minä täällä. Ennen olimme kaikki yhdessä. Minä haluan sanoa kaikille, että kiitos Suomi. Te autatte ihmisiä.”
– Rakkaus on se kantava voima, kaiken kattava rakkaus. Ei välttämättä mikään henkilöltä henkilölle vaan ihan niin kuin kaikkea se kannattelee. Sitä pitäisi ihmisten jakaa enemmän kaikille. Rakkautta on auttaa esimerkiksi köyhiä ja se pitäisi saada ihan globaalisti koko maapallolle.
Mä oon muslimi nykyään. Mähän oon siis aina pitänyt huiveja. Oon käsityöläinen ja näin, niin se on aina kuulunut mun tyyliin.
Mun mies on siihen osasyyllinen, siinä mielessä. En hänen takiaan, vaan hän näytti mulle sitä elämää. Hän ei ikinä sanonut, että sun pitää ruveta muslimiksi tai mitään. Me ollaan oltu yli 15 vuotta yhdessä. Yli 10 vuotta en ollut muslimi. Mutta sitten yksi päivä… Sitä ennen mä kyseenalaistin kaiken. Miten sä tämän selität ja miten sä tämän selität. No, istupa alas, hän aina sanoi rauhassa ja hän selitti sen ja näytti Koraanista. Mä olin vaan, että aijaa…okei.. joo joo.. Me tiedetään siitä siis niin hirveän vähän. Se mitä me tiedetään uutisten välityksellä ja näin.
Sit yks päivä mä jotenkin tajusin sen. Mitä se tarkoittaa ja mihin he pyrkivät. Mä vaan olin, että hei, toihan on hieno juttu. Tohon mä voin ruveta ja toi on se, mitä mä voin opettaa omille lapsilleni esimerkiksi. Nyt he ovat kyllä jo teinejä. Se jotenkin avautui mulle. Siinä meni 10 vuotta seurustellessa ennen kuin mä niin kuin rikoin muurini. Ennen olin siis todella kielteinen jotenkin kaikkea kohtaan ja olin yleisesti jotenkin vihainen. Ihminen onneksi muuttuu tai pystyy muuttumaan. Mun on pakko myöntää, että olen ollut joskus vähän ilkeäkin miestäni kohtaan. Mutta hän vaan on rakkaudellaan pystynyt ajattelemaan ja kertomaan, koska en tiedä. Hänellä on iso avoin sydän.
– Veljeksiä, mitäs tässä, streitimpää. Meillä oli täs just puolitoista vuotta taukoo, ei juteltu, eikä nähty. Viikko sitten vissiin nähtiin ekaa kertaa puoleentoista vuoteen. Nyt sit pikku askelin eteenpäin. Ollaan kasvettu molemmat ihmisinä ja tullaan toimeen. Silloin oltiin aina tukkanuottasilla, ihan skidistä asti. Keep it real, just näin.
– Siihen aikaan kun mä maalta lähdin olin vaan 13 vuotta. Lähdin kotoa ensimmäistä kertaa Salon sokerijuurikkaalle ja lainasin viisi markkaa rahaa siskolta. Käveltiin sinne Tammelasta yhden kaverin kanssa. Me oltiin siellä ja nostettiin sokerijuurikkaita ja mä oon samalla reissulla vieläkin. Isän kanssa tuli silloin pikkasen… ja me sitten vähän velipojan kanssa kiroiltiinkin alkuun. Isä oli hurjana siellä kun pakkailtiin polkupyöriä. Mä lähdin metsään karkuun, kaksi päivää söin marjoja. Se oli syksyaikaa. Nyt olen 86 vuotta, ajoin ammatikseni taksia 40 vuotta.
– Mä oon 11 vuotta kasvattanut tätä yhtä rastaa. Armeijasta kun pääsin, niin mä yritin alkaa kasvattamaan pitkiä hiuksia. Aika nopeasti tulin siihen tulokseen, ettei siitä mitään tule. Ja jo siinä vaiheessa mulla lähti tämä rastoittumaan ihan itsestään niin kuin poninhäntänä. Silloin kun hiukset oli vielä pidemmät yritin kasvattaa. Mutta siinä vaiheessa kun aloin kaljuuntumaan, niin mä vaan aattelin, että pakko vetää kaikki pois. Mutta tämän mä vaan sit kuitenkin halusin säästä, koska tää oli pitkä siinä vaiheessa.
– Sehän kuoli se avomies, puoli vuotta sitten. Yhdessä tultiin pari vuotta sitten Pieksämäeltä mutta sairauteensa kuoli. Sairasti kaksi vuotta. Tyttöhän se hoputti tänne, että on parempi hoitaa täällä paikan päällä. Tyttö oli tullut jo aikaisemmin tänne asumaan.
Suuressa mittakaavassa täällä, en alkuun osannut mihinkään mennä vaikka kaupunki kuin kaupunki. Ei se maalaisesta tunnu mukavalta. Ennemmin sitä maalla asuisi mutta eihän täälläkään mitään levotonta ole tullut minulle vastaan. Olen ollut maatalouslomittajana, rautatieaseman ravintolassa ja jäätelökiskalla myyjänä. Toivon vain, etten itse kovin sairastuisi, että ei joutuisi kenenkään hoidettavaksi. Siinä ois toivetta kyllä.vaikeudet ja elämän kohtalotihmissuhteet ja perhepukeutuminen
