TranslateHumans of Myyr York 2019–2023
Myyrmäki. Rauhaa kaikille!”
"Tänään oli hyvä päivä mummon kanssa."
”Olin mukana rakentamassa taloa Ojahaantie 11. Voitko sä kuvitella. Mä asuin Kaivokselassa ja mä kävin aina kattelemassa täällä kun ne rupesivat rakentaa. Sit mä lainasin sieltä yhtä tiiltä ja kävin nostamassa sen tiilen siihen rakennukseen. Ja näin ollen voin sanoa, että mä olen ollut rakentamassa tätä taloa! Se oli vuonna 73.
Mutta tämmöistä se on ja mulla on semmoinen periaate, mä tykkään nauramisesta. Nauraa, ha-ha-haaa. Tiedätkö sä minkä takia? No, kun nauru pidentää ikää. Nauru antaa ihmiselle hyvän mielen ja kun ihmisellä on hyvä mieli sä jaksat touhuta.”
"Just äsken otettiin apupyörät pois."
”Ollaan pelattu vaan Fortnitea tänään. Mutta nyt me kuvataan sellasta, että mä ratsastan tällä hevosella. Mä aloitin just tästä ja sit mä meen tonne kulmalle. Sit mä jatkan tuolla metsässä ratsastamista ja mä ratsastan viisi sekkaa jossain tuolla ja sit laitetaan taas pauselle. Ja sit mä varmaan taas meen jonnekin. Tää on varmaan meidän 10 kuvaus tänään.” Poika vasemmalla kertoi.
– Onko tullut kokeiltua mitään juhannustaikoja?
– Keräät seitsemän erilaista kukkaa ja laitat ne tyynyn alle, niin sulla on kauhea allergia aamulla.
– Nämä ovat ihan uudet. Ehkä vähän pelkään, että hän kaatuu. Heidän äiti kertoi.
– Olen alunperin lähtöisin Varsinais-Suomesta maanviljelijä perheestä. Lähtenyt sieltä 35 vuotta sitten. Tulin sitten tänne ja olen asunut eri puolilla pääkaupunkiseutua. Nyt oon ollu tässä Vantaalla vuodesta 2008 lähtien. Meidän tila oli Pöytyällä, sellainen pieni maalaispitäjä. Asuttiin keskellä korpea ja kuntakeskukseen oli 5 kilometriä matkaa. Asuttiin metsän ja pellon reunassa ja olen jo pienestä pojasta asti kiinnostunut lennokeista. Se sai varmaan alkunsa isäpuolen kautta. Hänellä oli purjelentolupakirja, siitä sitten pääsin lentokoneen kyytiin. Sitten tuli lennokkit kun pikkupoikana pääsin lennokkikerhoon ja lopulta sain jo silloin käytettynä ensimmäisen radio-ohjattavani. Nyt minulla on kuvauskoptereita ja olen kuvannut täällä niillä esimerkiksi muraaleita ja joitain tapahtumiakin.
Mutta en jaksa oppia enää uutta. Mulla tuli päähän osumaa, tapaturma uima-altaalla. Hyppäsin uimapatjalle ja sen päältä liu’uin laitaa vasten. En enää jaksa syventyä siihen uuden oppimiseen niin syvällisesti. Tuli lievä aivovamma. Mä toimin silloin yrittäjänä ja sit mä en vaan enää jaksanut, pystynyt enkä kyennyt. Tuntui, että kaikki oli vaan, että ei tästä tule mitään. Mulla oli kolme vuotta muisti pois. Sit tuli burnout ja masennus. Sitä sitten melkein sen 10 vuotta kestikin. Muutaman vuoden jopa ryyppäsin niin paljon, että sammuin monta kertaa tuolla meidän alueella pihoilla ja olin ihan räkäkännissä. Se oli 2008 kun mä muutin tänne ja en tuntenut ketään. Siellä oli puiston porukkaa ja se oli ainut, että mä tutustuin heihin. Sittenhän minäkin ajauduin sinne puistoon ja olin siellä joka päivä ja örvelsin. Mutta nyt hurahdin taas tähän liikuntaan. Jouluna olin viikon kuntolomallakin. Nyt on niin, että masennusta ei ole enää. Minkäännäköistä, päin vastoin. Nyt voin jo huoletta nauraa sille asialle. Kipuja on kyllä niskassa ja käyn jatkuvasti kuntoutuksissa.
”Olen Syyriasta, Alepposta. Täällä olen asunut kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta. Syyriaan ei voi mennä takaisin ainakaan sataan vuoteen, ei hyvä.
Minä tulin pojan kanssa ensiksi Turkkiin ja sieltä pienellä lastilaivalla Kreikkaan ja sieltä Suomeen. Sitten odotimme täällä ja myöhemmin 1 vuoden ja 6 kuukauden kuluttua tuli koko perhe. Nyt on hyvä. Lapset ovat koulussa. Minä opettelen suomen kieltä ja lisäksi opiskelen. Kun minun kouluni loppuu, niin saan ammatin ja menen työskentelemään autokorjaamoon. Ennen Syyriassa olin yrittäjä, bisnesmies. Siellä minulla oli kauppa, kotoani oli sinne matkaa 400 metriä. Minulla oli kaksikerroksinen moderni oma talo. Kymmenen vuoden aikana matkustin usein Euroopassa ja ostin tavaroita. Sitten tuli bum bum bum! Kaikki meni. Ei ollut sähköä, vettä eikä mitään.
Meidän suku on nyt ehkä viidessä tai kuudessa maassa. Minä ja minun perheeni on Suomessa, muut Saksassa, Venäjällä, Saudi-Arabiassa ja Turkissa. Minun veljeni on Saksassa ja minä täällä. Ennen olimme kaikki yhdessä. Minä haluan sanoa kaikille, että kiitos Suomi. Te autatte ihmisiä.”
– Rakkaus on se kantava voima, kaiken kattava rakkaus. Ei välttämättä mikään henkilöltä henkilölle vaan ihan niin kuin kaikkea se kannattelee. Sitä pitäisi ihmisten jakaa enemmän kaikille. Rakkautta on auttaa esimerkiksi köyhiä ja se pitäisi saada ihan globaalisti koko maapallolle.
Mä oon muslimi nykyään. Mähän oon siis aina pitänyt huiveja. Oon käsityöläinen ja näin, niin se on aina kuulunut mun tyyliin.
Mun mies on siihen osasyyllinen, siinä mielessä. En hänen takiaan, vaan hän näytti mulle sitä elämää. Hän ei ikinä sanonut, että sun pitää ruveta muslimiksi tai mitään. Me ollaan oltu yli 15 vuotta yhdessä. Yli 10 vuotta en ollut muslimi. Mutta sitten yksi päivä… Sitä ennen mä kyseenalaistin kaiken. Miten sä tämän selität ja miten sä tämän selität. No, istupa alas, hän aina sanoi rauhassa ja hän selitti sen ja näytti Koraanista. Mä olin vaan, että aijaa…okei.. joo joo.. Me tiedetään siitä siis niin hirveän vähän. Se mitä me tiedetään uutisten välityksellä ja näin.
Sit yks päivä mä jotenkin tajusin sen. Mitä se tarkoittaa ja mihin he pyrkivät. Mä vaan olin, että hei, toihan on hieno juttu. Tohon mä voin ruveta ja toi on se, mitä mä voin opettaa omille lapsilleni esimerkiksi. Nyt he ovat kyllä jo teinejä. Se jotenkin avautui mulle. Siinä meni 10 vuotta seurustellessa ennen kuin mä niin kuin rikoin muurini. Ennen olin siis todella kielteinen jotenkin kaikkea kohtaan ja olin yleisesti jotenkin vihainen. Ihminen onneksi muuttuu tai pystyy muuttumaan. Mun on pakko myöntää, että olen ollut joskus vähän ilkeäkin miestäni kohtaan. Mutta hän vaan on rakkaudellaan pystynyt ajattelemaan ja kertomaan, koska en tiedä. Hänellä on iso avoin sydän.
– Veljeksiä, mitäs tässä, streitimpää. Meillä oli täs just puolitoista vuotta taukoo, ei juteltu, eikä nähty. Viikko sitten vissiin nähtiin ekaa kertaa puoleentoista vuoteen. Nyt sit pikku askelin eteenpäin. Ollaan kasvettu molemmat ihmisinä ja tullaan toimeen. Silloin oltiin aina tukkanuottasilla, ihan skidistä asti. Keep it real, just näin.
– Siihen aikaan kun mä maalta lähdin olin vaan 13 vuotta. Lähdin kotoa ensimmäistä kertaa Salon sokerijuurikkaalle ja lainasin viisi markkaa rahaa siskolta. Käveltiin sinne Tammelasta yhden kaverin kanssa. Me oltiin siellä ja nostettiin sokerijuurikkaita ja mä oon samalla reissulla vieläkin. Isän kanssa tuli silloin pikkasen… ja me sitten vähän velipojan kanssa kiroiltiinkin alkuun. Isä oli hurjana siellä kun pakkailtiin polkupyöriä. Mä lähdin metsään karkuun, kaksi päivää söin marjoja. Se oli syksyaikaa. Nyt olen 86 vuotta, ajoin ammatikseni taksia 40 vuotta.
– Mä oon 11 vuotta kasvattanut tätä yhtä rastaa. Armeijasta kun pääsin, niin mä yritin alkaa kasvattamaan pitkiä hiuksia. Aika nopeasti tulin siihen tulokseen, ettei siitä mitään tule. Ja jo siinä vaiheessa mulla lähti tämä rastoittumaan ihan itsestään niin kuin poninhäntänä. Silloin kun hiukset oli vielä pidemmät yritin kasvattaa. Mutta siinä vaiheessa kun aloin kaljuuntumaan, niin mä vaan aattelin, että pakko vetää kaikki pois. Mutta tämän mä vaan sit kuitenkin halusin säästä, koska tää oli pitkä siinä vaiheessa.
– Sehän kuoli se avomies, puoli vuotta sitten. Yhdessä tultiin pari vuotta sitten Pieksämäeltä mutta sairauteensa kuoli. Sairasti kaksi vuotta. Tyttöhän se hoputti tänne, että on parempi hoitaa täällä paikan päällä. Tyttö oli tullut jo aikaisemmin tänne asumaan.
Suuressa mittakaavassa täällä, en alkuun osannut mihinkään mennä vaikka kaupunki kuin kaupunki. Ei se maalaisesta tunnu mukavalta. Ennemmin sitä maalla asuisi mutta eihän täälläkään mitään levotonta ole tullut minulle vastaan. Olen ollut maatalouslomittajana, rautatieaseman ravintolassa ja jäätelökiskalla myyjänä. Toivon vain, etten itse kovin sairastuisi, että ei joutuisi kenenkään hoidettavaksi. Siinä ois toivetta kyllä.vaikeudet ja elämän kohtalotihmissuhteet ja perhepukeutuminen
– Minusta saat ottaa nopean kuvan kun mä lähden kohta pois täältä. Maanantaina menen tonne Tikkurilaan. Mun tytär ja vävy olivat sitä mieltä, että oon yksin, yksinään ja vieläkin yksinään. Mieheni kuoli jo vuosia sitten. He ajattelivat, että katos toi Saga, tiedät sä Tikkurilassa, se uusi rakennus, sellainen yksityinen. Ai että, siellä on mahtavat asunnot. Mulle ei kerrottu mitään, mut soittivat vaan, että eihän sulla ole mitään menoa. Mä sanoin, että ei ole mutta odotan siivoojaa. He sanoivat; soita vaan siivoojalle, että nyt ei käy. Me odotetaan kello 14 tuossa ikkunan alla autossa. Mä ihmettelin, että mikähän se on. Ne hupsut oli mennyt sinne Sagaan ja meille tultiin esittelemään tämä… Se oli niin mahtava se asunto. Ja mullahan on tuossa kaksio ja se jää siihen. Jos en viihdy, niin mä voin muuttaa heti takaisin. Ja siellä tämä johtajatarkin uhrasi neljä tuntia aikaa minulle, tyttärelle ja vävylle esitelläkseen sitä paikkaa. Ja sitten sanoi vielä, että sun ovella tulee olemaan kavereita jonoksi asti.
haaveet_toiveet ja pohdiskeluasuminen ja eläminenihmissuhteet ja perhe
– Iso, mutta ei painava. Laatikossa on vain nalle.
– Me mennään tänään ostamaan pyöräilykypärä!
– Pusuja ja rakkautta!
– Mä olen sellainen lähiömetsälapsi. Olen siellä metsässä leikkinyt lapsuuteni, Variston ja Raappavuoren metsässä. Muistan kuinka siellä oli sinivuokkoja, isoja puita maassa ja sit sellaisia lehtipuita jne. Ja sit musta tuli biologi.
– Kun tyttäreni sanoi, että äiti mä tuon sellaisen terapeutin teille, niin mä ajattelin, että hitto minkä terapeutin hän nyt tuo meille Ranskasta. Kun tytär tuli sieltä, hänellä oli mukana sellainen koppi niin kuin koirankoppi. Siellä istui pienikokoinen koira kuin suklaapatukka. Isot pyöreät silmät, nätti ja karvainen mussukka. Pappa oli kuin myyty. Tytär sanoi, että mä tuon terapeutin, kyllä sä sen vielä näet. Pappa unelmoi aina siitä kun hän menee eläkkeelle ja sit hän ostaa koiran. Mutta kun se koira tuli…se tapahtui keväällä, se aneurysma ja syksyllä hän meni takaisin töihin yliopistolle. Se oli niin kuin muisti meni ja kaikkea muuta. Lääkärit jo sanoivat, ettei hän pärjää enää töissä.
Kaikki lääkärit olivat ihmeissään, että miten se muisti tuli takaisin. Se koira oli koko ajan hänen vieressään. He kävivät uimassa, metsässä ja huilaamassa, se oli mainio. Kun pappa meni täältä pois, niin se oli odottamassa joka ilta pimeään asti, että milloin hän tulee kotiin. Se ajatteli, että hän meni töihin. Nyt sitä koiraakaan ei ole ollut pariin vuoteen.Humans of Myyr Yorkeläimetihmissuhteet ja perhevaikeudet ja elämänkohtalot
– Pianisti, mä en nyt pianisti ole. Urkuri minä olen ja kanttori. Lukuisia häämarsseja soiteltu ja toista puolta…siunaustilaisuuksia. Kuoroja olen johtanut (13 kuoroa), välillä kolmeakin oli yhtä aikaa.
Kotona oli sillä tavalla, että vanhemmat ostivat tupaan taffelipianon. Minä harjoittelin hyvin tiiviisti tällä taffelipianolla ja kävin sitten kanttorilla tunneilla jonkin verran. Kanttori luotti niin paljon minuun, että antoi jopa kirkon avaimet nuorelle pojalle. Juvan kirkko, iso kirkko, tiedät varmaan? Sieltä kun sakastista mennään urkuparvelle, niin siinä on matkaa ja monta eri asiaa. Siellä on… eikä mulla nyt ollut mitään haluja mennä mitään viinikaappia katselemaan.
Mähän olen ihan maalta, Mikkelissä syntynyt ja Juvalla kasvanut ja lähtenyt ihan köyhänä poikana kierrokselle. Ensinnäkin tulin tänne Helsingin kristilliseen kansanopistoon. Sitten kävin armeijan siinä välissä ja menin kansankorkeakouluun Otavaan. Sen jälkeen menin opiskelemaan musiikkia Lahteen ja seuraavana keväänä pyrin Sibelius Akatemiaan ja pääsin. Sittenhän mä valmistuin kanttoriksi. Myöhemmin tulikin niin, että minun olisi pitänyt lähteä kanttoriksi muistaakseni Ypäjälle. Enhän mä voinut perheellisenä lähteä. Vaimo oli täällä töissä, nyt vaimo on kuollut. Minä aloin silloin lukea tekniikkaa työn ohessa, jopa näihin urkurin töihin. Olin 25 vuotta vankilan urkurina kahdessa eri vankilassa. Sibelius Akatemian käytävällä opiskelukaverini sanoi minulle: Mene sinne, eli Helsingin lääninvankilaan, koska hän ei mene. Minä menin. Pappi siirtyi lääninvankilasta keskusvankilaan Sörnäisiin ja minä hänen mukana. Alkujaan soitin sillä tavalla, että mulla oli vanki polkijana, ilmaa piti saada. Minä neuvoin milloin poljetaan ja tällaista. Aika pian nekin urut sitten sähköistettiin.
– Tietoisuus, niin kuin pohjimmiltaan… Miksi kannattaa harjoittaa tietoisuutta ja meditaatiota ja yrittää oikeasti olla enemmän tietoinen kaikista pienistä jutuista, mitä sun päivän kierteissä tapahtuu.
– 16-vuotiaana piti lähteä piikomaan, lapsipiiaksi. Tapiolaan tulin piiaksi, elämä kuljettaa. Mutta sitten elämä kuljetti sinne ja tänne ja Ruotsissakin tuli asuttua. Elämä oli täysin erilaista kun pystymetsästä lähti. Olen Merikarvialta, ihan rannikolta. Isällä oli verkkoja aina vapeilla kuivumassa. Muistan ne rysät ja valtavat tiinut. Se oli kivaa, käytiin aina uimassa ja pikku paatilla mentiin. Meitä oli kuusi lasta.
Veljen kanssa just muisteltiin, että me ollaan molemmat oltu lapsena jo lapsenpiikana. Kumpikin yhdeksänvuotiaana. Hän oli toisen kalastajaperheen luona ja minä toisen. Me oltiin ihan yötä pois kotoa. Me piikottiin jo ihan lapsena. Herranjumala kun moni puhuu, että lähdettiin työelämään jo 14-15-vuotiaina. Me oltiin jo yhdeksän vuotiaina. Yötä oltiin pois kotoa ja sieltä mentiin kouluun ja he tuli siksi kotiin tai siis kalastajan vaimo siksi takaisin kun koulu alkoi aamulla. Mä vaan nukuin siellä sitten ja samoin mun velikin. Meistä on ollut paljon apua näille kalastajille.
– Kesä tuli ja grillikausi alkaa. Grillataan koko kesä pitkälle syksyyn aina silloin kun aurinko paistaa. Joskus mennään koko perhe rannalle. Siellä paistetaan kaikenlaista, juhlitaan ja syödään. Kanaa, lihaa, sikaa, makkaraa… Kaikki me paistamme. Nyt lähdemme hakemaan lammasta!
Humans of Myyr Yorkelämänilo ja positiivisuusihmissuhteet ja perhehaaveetvuodenajat
– Koulussahan sitä ollaan, vielä yläasteella kasilla mutta näytän vanhemmalta.
–Vanhemmalta näyttäminen, onko siitä ollut joskus haittaa tai hyötyä?
–Se on lähinnä, että mulle tullaan välillä, ainakin silloin kun oli noi vaalit, niin esitettä pukkaa… Ja sitä tulee välilä vaikka mitä lie esitettä sieltä ostarilta, sähkömyyjät ja muut. Sit saattaa olla niin, että muut mun ikäiset voi olla vähän ujompia mun seurassa mutta ei sit muuta.Humans of Myyr Yorkelämänilo ja positiivisuuspukeutuminenhaaveet_toiveet ja pohdiskelu
–Aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Tänään olen ollut kotona. Nyt tulin vähän ulos, tässä varjossa on mukava paikka. Kohta menen taas takaisin kotiin. Kun minä istun kotona, niin minä näen sieltä kaiken, autot, bussit, ihmisiä ja se on hyvä.
– Mä olen ortodoksisen kirkon diakoni. Asun täällä ja nyt olen menossa palvelukseen pyhättöön Tikkurilaan.
Kirkko ja uskonto ovat sellainen keskeinen asia minulle. Sitten tietysti kun diakonina olen, niin se on palvelemista jumalan palveluksessa. Mulla on onneksi sellainen siviiliammatti, jossa olen myös palvelemassa. Mä työskentelen kehitysvammaisten nuorten parissa. Päällimmäisenä on kyllä toisista välittäminen. Lähipiirin ihmisistä huolehtiminen ja laajemmin ihmisistä huolehtiminen. Osallistuminen eri tasoilla yhteiskuntaelämään ja sen päätöksiin on myös aika tärkeä juttu.
– Millainen päivä koittaa tästä eteenpäin?
– Just so, päivä jatkuu nyt sillä, että tässä tulee vigilia-palvelus vastaan. Siitä sitten pikkuhiljaa takaisin kotiin kotipuille nukkumaan.
– Kauanko semmoinen palvelus kestää?
– Se on suurin piirtein 1,5 tuntia.
– Oletko millä tavalla valmistautunut tähän palvelukseen?
– No, tietysti pitää tarkistaa etukäteen. Siinä on jonkin verran osia, mitkä vaihtuvat sunnuntaista sunnuntaihin. Pitää tarkistaa mitkä on ne osat, mitä nyt tällä kertaa on.
– Onko tällä kertaa jotain erityistä?
– Sikäli, että nythän pikkuhiljaa lähestytään pääsiäistä. Eli sunnuntaihan on palmusunnuntai ja siihen kuuluu ortodoksisessa perinteessä se, että virpovitsoja siunataan vigilia-palveluksessa. Niitä tuodaan kirkkoon ja niihin viskotaan pyhitettyä vettä ja luetaan jotkut rukoukset. Ei se sen kummempaa ole, mutta kun se on juhlapalveluksessa, niin siinä on jokseenkin juhlalliset puitteet sille.
– Kiire, kohta treffit. Mutta lopetettaisiin kiroileminen, oltaisiin kohteliaampia toisillemme ja katsottaisiin useammin silmiin ja kehuttais toista.
– Välillä on vähän vaikeampaa, välillä vähän helpompaa. Hän panee toisinaan vähän hanttiin ja välillä minun on pideltävä kiinni. Parkinsonin tauti eikä kaikki itsensä hallinta ole hänellä ihan niin kunnossa. Vähän niin kuin pikkulapsena, että koittaa tehdä jotain muuta, mutta tuleekin tehneeksi jotain ihan muuta mitä pitäisi. Mies kertoi.
– Silloin kun minä olin nuori, niin mä muistan kun opetettiin, että se muovi on sellainen, että kun sen laittaa maahan, niin se on vaan siellä seuraavaan jääkauteen asti piilossa. Että sellainen hieno aine se on. Nykyisin tiedetään hyvin, ettei se jääkään siihen maahan vaan sekin hajoaa ja päätyy meriin. Pitää vaan toimia, tääkin homma on vaan hauskaa. Mä oon huomannut, että jos on jotain murheita, niin menen poimimaan näitä roskia, niin murheet häipyy. Tämä on minulle sellainen terapeuttinen ulottuvuus.
Humans of Myyr Yorkhyväntekijät ja vapaahetoisetkierrätys ja keräily
– Mä oon joko Marion Rungin näköinen tai Pirkko Saision :) Ja nyt hyvää päivän jatkoa, mä lähden opiskelemaan saksaa.
–Kiitos samoin.
– Danke schön!
– Mitäs me halutaan sanoa? Äiti kysyy.
– En mä tiiä… Poika vastaa.
– Me ollaan menossa ostamaan pölypusseja, mutta mitäs me haluttais sanoa?
Äiti sanoo.
– Nyt tulee kevät ja kohta tulee kuuma. Poika vastaa.
– Millainen kundi tää on, kysyn äidiltä?
– Onni on, hänen nimensä on Onni. Ja se nimenomaan onni, nimensä mukainen kundi ja se on onni, että hän on syntynyt just meille.
– Mitäs Onni harrastaa?
– Judoa.
– Jos sä tulisit tuolta alas, niin tekistkö sä jonkun ukemin?
– No en!!! :)Humans of Myyr Yorkihmissuhteet ja perheelämänilo ja positiivisuusasuminen ja eläminen
– Sanotaan näin, että jos mun pitäisi puolustaa perhettäni, niin luonnon pahin peto, on pentujaan puolustava emo. Mä suutun harvoin, mutta sit kun mä suutun, niin jotkut sanoo, että mun silmät niinkuin leiskahtaa sellaista siniharmaata tulta. Mä näin sen joskus lapsena. Meillä oli sellainen vajaa vuoden vanha lähes puhdas suomenpystykorva. Sitten oli vanha narttukissa, joka oli viimeisen pentunsa pyöräyttänyt. Se meidän vanha narttukissa tuli sieltä kun harmaa salama ja suoraan kynnet sen meidän koiran naamaan. Tämä on minun tonttia!
– Me ollaan moraalisessa mielessä Länsi-Vantaalaisia, siis menneisyyden osalta. Asuttiin yhdeksän vuotta Martsarissa ja käytiin aina täällä kaupoilla. Ollaan me Vantaalta, mutta Itä-Vantaalta. Tultiin elokuviin tänne, me harrastetaan matineanäytöksiä. Tämä on nyt kolmas leffa kahteen viikkoon Kinomyyrissä. Ja kyllä mä käyn täällä välillä muutenkin. Filmifriikkejä, tykätään vaan katella filmejä. Vanhat filmit on varsinkin se juttu mutta kyllä jotkut uudetkin on hyviä esimerkiksi tämä ranskalaisesta naiskirjailijasta kertova elokuva Colette. Sanotaan, että mä oon tällainen romantikko, nostalgikko. Mä käyn vanhoissa paikoissa aina! En mä tiedä, kai mä oon joku menneisyysfriikki sitten. En mä tiedä, mä tykkään kierrellä niitä jotain lapsuuden ja nuoruuden paikkoja. Just niin kun ollut ennen, tää on aina muistojen seutua. Toistaseksi nämä muistot on tässä ympärillä, en tiedä miten jatkossa, se on mun juttuni.
Parantumaton nostalgikon sielu. Mä uskonkin menneisyyteen, se on paljon varmempaa. Siihen voi luottaa. Se on tää tällainen nostalgikon helppous tavallaan, että sun ei tartte tulevaisuutta ajatella ollenkaan. Voit aina turvautua menneisyyteen. Kaurismäki kertoi tossa jossain haastattelussa, että hän on syntynyt kaipaamaan menneisyyttä ja mennyttä aikaa, ehkä mä olen vähän samanlainen sitten. Mies kertoi.
– Tämmöiseksi idoliksi ei voi kun treenata. Mä oon aika oman onnen orja tai en mä nyt mikään orja oo mut mä ruoskin omalla tavalla itteeni. Sen mitä mä oon tähän vuosikymmeneen ehtinyt, se on suunnilleen 13 vuoden jaksoja. Joskus työjaksoja, joskus ranttalijaksoja, joskus kirjoittelua ja lukemista. Tällä rataa, mä en oo vielä sitä viimeistä paratiisia nähnyt. Sit mä varmaan ajan tuolla jotain aurinkoa ja talvea vastaan ja puran tuolta kuormia ja heitän salamoita muutaman kerran sieltä ukkosenjumalan poikana!
– Prinsessaelämää.
– Kevät ja alkoi tekemään mieli kukkia. Tänään on semmoinen olo, että pakko hakea. Tää vaan tää aurinko tekee, tää valon määrä. Itselle kukkia tottakai! Pitää se itsestäkin huolta pitää, nää menee keittiön pöydälle.
– Mä olen menossa soittoharjoituksiin tonne yläkertaan. Meitä on siellä 10 hengen äijäporukka, ollaan soitettu varmaan 10 vuotta. Soitin jo 90-luvulla triossa. Sitten oli 10 pimeää vuotta, vaimo kuoli, silloin olin soittamatta. Sitten sain taas harrastuksen takaisin haltuun.
Humans of Myyr Yorkharrastuksetvaikeudet ja elämänkohtalotrakkaus
– Lomalle Kanarialle, onko tiedossa rankka reissu?
– Ei se nyt sinänsä. Tuskin rankempi kuin viimeksi. Marraskuussa kävin viimeksi ja 12 päivän reissusta meni 8 päivää sairaalassa. Tulehdus lähti alaselästä ja levisi tonne ihan kiveksiin asti. Yksityisklinikalla kävin ottamassa tulehduskipupiikkiä, sitten ne määräsivät mut sairaalaan ja heti illalla leikattiin. Hyvät lääkkeet antoivat, koska vielä tammikuussa oli suoli löysänä. Siellä vaan otin kännykällä kuvia tippapusseista, että mitä siellä luki ja googlettelin mitä lääkkeitä ne mulle laitto. Sairaalassa ei ollut mitään muuta tekemistä. Muija ajeli taksilla hotellin ja sairaalan väliä. Me ollaan käyty lähemmäs 15 kertaa sillä samalla saarella. Ja nyt oli harvinaista, että oli yksinkertaisesti paskat kelit. Ei tarvinnut niinku muijan kans aurinkoa ottaa. Nyt lupasin duunissa tiimikaverille, että en mene tällä reissulla heti uima-altaaseen, koska ei tiedä mitkä siellä on kloorit. Että jos siellä on jotakin, koska pintahaava on vieläkin auki vaikka se on leikattu marraskuun 16. päivä. Pitää yrittää ottaa varovasti.Humans of Myyr Yorkvaikeudet ja elämän kohtalotmatkustaminen
– Millä tavalla teidän päivänne kuluvat?
– Ihan kotona vaan, täytyy sitä käydä suihkussa ja laittaa ruokaa. Siinä se päivä menee, vähän ulkoillakin pitää Mitä kaupassa käyn ja asioilla tuolla, niin sinne menen kyllä taksilla. Tilaan taksin ja menen. Mihinkään en ole menossa nyt, kävelyllä vaan. En mä tästä kauppaan pääse kun täytyy ottaa kärrykin mukaan. Kyllä se nyt vähän maksaa sitten, mutta ei se nyt niin paljoa ole, alle kympin ne tuo aina. Sitten kun nämä lumet sulaa, niin mä meen sitten kävellen kauppaan. Mutta tuun taksilla pois, en mä jaksa vetää niitä ostoksia. Kevättä odotan, että pääsee ulos. Mä vähän noissa puistoissa istun sitten kesällä, missä on penkkejä. En mä sitten muuta kun mitä kävelen vähän. Mä yritän joka päivä kävellä ja olla ulkona, se on parempi, mulla on selkä huono ja jalatkin. Näkee ihmisiä. Mä en tästä talostakaan tunne montaakaan ihmistä. Kyllähän me vastaan tulemme ja päivää sanomme, tervehdimme, mutta en mä sen paremmin tunne. Paitsi yhden mä tunnen, me olemme käyty toistemme luona.
Ei se sen kummempaa ole, ihan hyvin mulla menee päivät muutenkin. Mä luen, mulle tulee Sana-lehti ja Hesari myös. Ja mitäs mulle tulee näitä kaupunkilehtiä. Minulla ei ole televisiota mutta silloin kun mä olen ollut lomilla siskon ja veljen luona, niin siellä kyllä televisiota on katsottu joka ilta. Ei minulla ole ollut mitään tarvetta televisiolle. Kun mä näen lehdistä kaikki asiat, niin mä en sitä tarvitse. Uutiset sieltä tietysti voisi katsoa. Ja sitten ne sanoo, että ne presidentinlinnan kutsut, ne olisi kans toinen mitkä sieltä voisin katsoa. En ole katsonut niitä ikinä televisiosta.Humans of Myyr Yorkeläminen ja asuminenhaaveethaaveet_toiveet ja pohdiskelu
”Vuoret on meidän parhaita ystäviä, ne on meidän parhaita kavereita. Kurdilaisuudessa on vuoret, aurinko ja tuli. Se tuli ja aurinko kuvaa valoa. Mutta se vuori on sen takia meidän paras kaveri, koska meillä on ollu aina sotaa ja aina kaikkea sellaista, niin ne vuoret on aina suojelleet meitä.”
– Vuoret on meidän parhaita ystäviä, ne on meidän parhaita kavereita. Kurdilaisuudessa on vuoret, aurinko ja tuli. Se tuli ja aurinko kuvaa valoa. Mutta se vuori on sen takia meidän paras kaveri, koska meillä on ollu aina sotaa ja aina kaikkea sellaista, niin ne vuoret on aina suojelleet meitä.
– Asun Liesitorin palvelutalossa, meikäläinen on täällä nuoremmasta päästä. Että kyllä tässä on ihan kivoja kavereita. Eräskin, meitä luultiin aina, että me ollaan äiti ja tytär kun me täällä kuljettiin ja mä paljon häntä vein. Hän olisi nyt jo yli sata vuotta vanha. Oltiin vielä samassa työpaikassa joskus maailmassa VTT:llä Otaniemessä. Minä tunsin täällä hänet ensimmäisen kerran käsialastaan kun hän kirjoitti, hän oli nimittäin tutkija. Näin yhdessä paperissa hänen nimensä ja kuulin, että hän oli juuri mennyt kotiin. Menin soittamaan ovikelloa ja voi mikä ilo. Asuimme kauan sitten myös Lauttasaaressa samassa talossa. Sitten meidän tiet erosivat ja taas täällä tavattiin. Että aika kivoja kohtaloita.
– Tulin aika nuorena poikana Suomeen. Haluaisin, että maailma katsoo maahanmuuttajia hyvällä tavalla. Ei maahanmuuttajissa ole vain huonoja puolia vaan kyllä niitä hyviäkin puolia löytyy. Valmistuin merkonomiksi kahdessa vuodessa. Piti valmistua kolmessa mut mä halusin katsoa tulevaisuuteen nopeammin. Mä yritin ryhtyä jo vuosi sitten asunnonvälittäjäksi mutta nyt mä vasta olin siihen valmiina ja vedän kovaa sille asialle. Mä painan duunia ja haluan menestyä! Oon nyt myyntineuvottelijana ja aion opiskella kiinteistövälittäjäksi. Eli periatteessa hallinnoin ihmisten tärkeimpiä asioita, koteja. Teen siinä parhaani ja mä rakastan sitä mitä teen. Asiakas on mulle tärkein ja se missä paikassa hän asuu. Ja se, että hän asuisi hyvässä kodissa ja perhe kasvaisi hyvässä kodissa ja saisi tilaa. Mä pyrin järjestämään ihmisille niin hyvän kodin, että he voivat elää loppuelämänsä siinä. Unelmakodin. Sen takia mulla on asennetta ja ammattitaitoa ja se, että ihmiset saavat myös hyvän asenteen eikä heidän tarvitse murehtia missä kasvattaa lapsensa. Kiinteistövälittäjiin voi uskoa enemmän.
– Aikanaan ruvettiin harrastamaan vaimon kanssa kilpatanssia. Mä en ollut koskaan mikään tanssi-ihminen, varsinkaan mikään lattari-ihminen. Kerran kun oltiin kilpailemassa, niin me oltiin vähän, ettei tästä tule mitään. Mentiin jo vaihtamaan siviilit päälle pukuhuoneeseen mutta tultiin sitten kuitenkin katsomaan lopputulokset. Me voitettiin ne lattarit piru vie, se oli yksi hienoimpia kokemuksia.
– Ei mitään erikoista, voi täälläkin pilkkiä!
– Olen ensimmäistä kertaa, eli 20 vuoteen, lukion jälkeen koulussa. Jännältä tuntuu pitkästä aikaa. Tuli heti semmoinen vähän flashbackfiilis kun menin sinne ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten. Ai niin, tää koulu olikin tällaista? En yhtään muistanut sitä, että pitää tehdä läksyjä ja olla aina ajoissa tunneilla. Mä oon käyny lukion ja ollut töissä aika paljon. Pitkä sairauskin oli välissä ja joutunut olemaan kokonaan pois työelämästä mutta ei siitä sen enempää. Tämä on oikeastaan ensimmäinen tutkinto ylioppilastutkinnon jälkeen mitä mä meinaan suorittaa, logistiikka-alaa.
Mutta tästä se elämä lähtee taas jatkumaan.
– Nyt pitää mennä, muuten mun Sports Tracker voi mennä sekaisin.
Humans of Myyr Yorkliikuntapukeutuminenelämänilo ja positiivisuus
– Kerroit, että olet kahden lapsen yksinhuoltaja. Minkälaisia haasteita ja mitä kaikkea sinä olet kokenut siinä?
–Onhan se tietenkin henkisesti raskasta ja koko ajan on oltava vastuussa lapsista, ei voi vaan niin kuin delekoida sitä. Eikä minulla sitten ole arjessa ketään. Sitä on vähän niin kuin jumissa, ei helposti pääse kauaksi yksin lähtemään. Kaikkein pahin on se, että se parisuhde puuttuu siitä. Ei oikeestaan muu. On oltava yksinään se aikuinen siinä perheessä. Se ei ole mun juttu, mä en vaan tykkää siitä. Henkilökohtaisesti ajattelen, että siinä tulisi olla toinenkin osapuoli. Kyllä mä pärjään silllä tavalla, enkä uuvu ja käytännön asiat hoituvat ja muuta. Mutta se, että en pääse olemaan nainen vaan pelkästään äiti.Humans of Myyr Yorkihmissuhteet ja perhehaaveet_toiveet ja pohdiskelu
